HENKILÖKUVASSA: OSMO VAARA

---

Kaupunkimme näkyvimpiin — tai pikemminkin kuuluvimpiin — hahmoihin kuuluva Osmo Vaara on ilostuttanut kuulijoitaan viikottaisella Usvakallio -radiolähetyksellä jo vuosikymmenien ajan. 1980-luvun radiobuumin aikaan työnsä aloittanut radiokonkari on monille meistä tuttu, mutta jäänyt samalla vieläkin useammille varsin tuntemattomaksi salamyhkäisten ja julkisuutta karttavien tapojensa vuoksi.

Nyt — toimituksemme auliin panostuksen ja jatkuvan jankkaamisen ansiosta — Vaara on suostunut avaamaan sanaisen arkkunsa tässä nyt julkaistussa henkilökuvassa. Vaatimattomana ja työhönsä keskittyvänä miehenä tunnettu Vaara varoittaa välittömästi haastattelun alussa kuvaajaa ottamasta kuvaa hänestä työpisteenään toimivan pöydän äärellä.

– Ei siksi, että en haluaisi kuvaani otettavan, vaan siksi, että se on osoittautunut vuosien varrella täysin mahdottomaksi asiaksi toteuttaa, Vaara sanoo vakavalla ja rauhoittavalla äänellään.

Ja totta hän puhuu. Välittömästi kuvaajamme salaa ja omasta itsekkäästä halustaan ottaman kuvan jälkeen tämän kamera räjähtää tuhansiksi sirpaleiksi pitkin työhuoneen lattiaa. Saimme kuitenkin pelastettua kameramme sirpaleiden keskellä olleesta puoliksi tuhoutuneesta muistikortista kuvan, joka on liitetty tämän henkilökuvan yhteyteen. Jostain meille tuntemattomasta syystä kuva on kuitenkin korruptoitunut juuri Vaaran kasvojen kohdalta ja mies on kuvassa täysin tunnistamaton. Asiasta kysyttäessä Vaara naurahtaa lakonisesti ja jatkaa tärkeimmäiksi työvälineekseen kuvailemansa kirjoituskoneen näpyttelyä.

– Näin se aina menee. Kamerat ympärilläni ovat menettäneet toimintakuntonsa niin kauan kuin muistan. Syytä tähän en tiedä. Eikä taida tietää kukaan muukaan, hän sanoo olkiaan kohauttaen ja vaihtaa tuoreen liuskan kirjoituskoneeseensa.

Vaara on totisesti kaikille kaupungin asukkaille tuttu juurikin äänenä, vaikka vain kourallinen meistä voi sanoa tavanneensa miehen kasvotusten. Ne jotka ovat hänet tavanneet eivät muista tuosta tapaamisesta juurikaan mitään. Syy tähän lienee ainakin osaltaan se, että Vaara ei näytä millään tavalla erikoiselta. Hän on ruskeine paitoineen ja alta pilkottavine kauluspaitoineen aivan tavallisen usvakalliolaisen miehen näköinen. Osansa on varmaan myös sillä, että Osmo Vaara ei tunnu kiinnittävän tapaamaansa henkilöön juurikaan huomiota, vaan työskentelee lähes lakkaamatta tulevan Usvakalliolähetyksen työstämiseksi.

– Se on ollut minulla tapana aina. Olen tehnyt tätä työtä niin kauan kuin muistan, vaikkakaan en oikeastaan muista tarkkaa ajankohtaa työni alkamiselle. Se on… erikoista. Mutta niin on kaikki muukin tässä työssä, joten en kiinnitä siihen juurikaan huomiota.

Sanoppa se.

Osmo Vaara

Vaara syntyi omien sanojensa mukaan aivan tavalliseen usvakalliolaiseen perheeseen joskus menneillä vuosikymmenillä. Vanhemmistaan hänellä on ainoastaan lämpimiä muistikuvia. Hänen isänsä oli kovaakin työntekoa karttamaton mies joka toi leivän perheensä pöytään varmuudella josta poikansa on ottanut mallia aikuisikään tullessaan. Äitinsä puolestaan oli lempeä ja huoltapitävä vanhempi, johon pojallaan oli lämpimät, mutta varautuneet välit.

– Äitini oli äiti. Isäni oli isä. Sieltä se malli on haettu, Vaara toteaa ja näpäyttää vienosti kilahtavan kirjoituskoneensa ENTER-näppäintä. Hän puhaltaa valmiiksi tullutta kirjoitusliuskaa hellästi ja käärii sen varovaisesti rullalle, asettaen sen muoviseen sylinteriin ja ojentaen kätensä huoneen sivustalla olevien pneumaattisten kuljetusputkien suuntaan. Sylinteri sujahtaa putkeen ja katoaa rakennuksen alakerrassa sijaitsevan postitushuoneen suuntaan.

– Mutta mistäpä minä olisin muustakaan tiennyt, hän jatkaa ja asettelee kasvoillaan olevat silmälasit paremmin nenälleen.

– Siihen aikaan asiat olivat toisin.

Tähän toimittajallamme ei ole oikeastaan mitään sanottavaa, sillä hän on hieman jopa pudonnut kärryiltä siitä, että mitä Vaara tarkoittaa. Mutta mitä Vaara sitten tarkoittaa, toimittajamme kysyy.

– Niin, sanoppa se, hän vastaa ja tihrustaa lasiensa läpi edessään olevaa paperiliuskaa.

Niin… no. Mitäpä minä muutakaan tekisin?

Osmo Vaara

Vaara aloitti työt Usvakallion radiotoimituksessa kahdeksankymmentäluvun alkupäässä. Tuohon aikaan kaupungissa yritti toimia myös toinen, kaupallisemmista lähtökohdista aloittanut radioasema, mutta sen olemassaolo pyyhittiin historiankirjoista nopeasti radiotoimilupaverotusta kiristämällä. Siitä lähtien Vaara on ollut ääni, jolla on jopa jonkilainen autoritäärinen yksinvalta kaupungissa, jota asukkaitaan rakastavat poliittiset voimat pitävät hellän rautaisessa otteessaan. Kaikki kuuntelevat mitä miehellä on sanottavanaan ja uskovat kaiken mitä hän sanoo, koska miksi eivät uskoisi?

Minkälaisena Vaara muistaa tuon hektisen ajanjakson radiotoiminnan alkuaikoina?

– Muistan, kun astelin ensimmäisen kerran studioon ja avasin mikrofonin. Se… noh. Se tuntui… En osaa sanoa. En ole asiaa sen kummemmin ajatellut. Siitä eteenpäin olen joka päivä töihin tullut ja… ollut, Vaara vastaa ja taputtelee kirjoituskoneensa sivustaa hajamielisesti sormillaan.

Kaupungin arkiston radioraportteja selatessa silmiin pistää asia, jonka otamme esille. Osmo Vaara ei ole neljäkymmentävuotisen uransa aikana nimittäin ollut kertaakaan pois töistä.

Onko tämä osoitus työmoraalista vai periksiantamattomuudesta?

– Niin… no. Mitäpä minä muutakaan tekisin? Vaara vastaa ja katsoo toimittajamme suuntaan jopa hieman hätääntyneenä.

– Onko sinulla tästä jotain tietoa?

Hämmentynyt toimittajamme katsoo kysyvästi kuvaajamme suuntaan, mutta kumpikaan ei osaa vastata kysymykseen mitään. Vaara on kuitenkin jo menettänyt mielenkiintonsa kaksikon läsnäoloon ja jatkaa varsinaiseen työhönsä, kirjoituskoneensa näpyttelyyn, keskittymistä.

Nyt voisitte sitten poistua.

Osmo Vaara

Varsinaisesta työstään puhuessa Osmo Vaara näyttää syttyvän erityiseen liekkiin. Savunhaituvien hälvettyä hän on kuitenkin yhä se sama Osmo Vaara joka työpisteen äärellä aiemminkin istui. Palo tätä ammattia kohtaan näkyy hänessä siis konkreettisena metafyysisenä ilmentymänä, jonka jäänteet katonrajaan asetetut ilmastointi-ikkunat imaisevat kohti Usvakallion ulkoilmaa. Joku yskii jossain.

Yhtäkkiä hän nousee ripeästi tuoliltaan ja astelee kohti työhuoneen sivustalla olevaa ovea. Oven takaa paljastuu täysin samanlainen työhuone kuin mikä tämäkin on, mutta sillä erotuksella, että kuin kopiona tämän huoneen pöydästä tuohon toiseen huoneeseen asetetun työpöydän päällä on kirjoituskoneen sijaan kasa elektroniikkaa, jonka etumuksissa vilkkuvat valot ja pomppivat äänentasoa merkitsevät palkit. Kaiken sen vilkkeen keskellä seisoo yksi ainoa, kiillotettuna kimmeltävä mikrofoni.

Kaikkein pyhin.

– Tässä se sitten tapahtuu. Kaikki. Niin kuin minä sen sanon tapahtuvan, Vaara kommentoi ja heilauttaa kättään vähättelevästi lähetyslaitteistonsa suuntaan.

– Nyt voisitte sitten poistua. Pitää tehdä lähetys. Kahden minuutin kuluttua liveksi, hän sanoo ja viittoo vaativasti toimittajiamme poistumaan ulko-oven suuntaan. Tottelemme sanaakaan sanomatta, sillä emmehän me muutakaan voi.

Sellainen on siis Osmo Vaara. Kaupungin Ääni. Mies, josta en muista enää oikeastaan yhtään mitään. Ja se tekee hänestä äärimmäisen merkittävän miehen.